Tämä päivä sujui samoissa merkeissä kuin eilinenkin (nukkuminen myöhään, aamupala, ja sitten salille), ainoastaan sillä erotuksella että treenin jälkeen menin Etelän Sylin toimistolle ihka ensimmäiseen tapaamiseeni liittyen tähän syömishäiriöön. Vaikka hiukan myöhästyinkin, niin tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. Tapaaminen antoi paljon ajattelemisen aihetta.
Siellä toin julki ajatuksen, joka oli pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Sanoin suoraan ääneen, että olin tullut paikalle, koska mulla on syömishäiriö. Tämän jälkeen tuntui kuin raskas taakka olisi pudonnut olkapäiltäni. No niin, nyt mä sitten oon tavallaan "tullut ulos kaapista" eli kertonut muillekin mikä mua vaivaa. En mä silti aio tätä kuuluttaa kaikille tutuille, koska ei ne kuitenkaan ymmärtäis mua; miten ne voisikaan, koska todennäköisesti ne ei oo koskaan joutunut tappelemaan ruoan kanssa samalla lailla kuin mä?
Tämänpäiväisestä huolimatta mulla on pikkuisen ristiriitaiset fiilikset, koska syömishäiriömörkö edelleen on mun seurana & käskee mun jatkaa laihduttamista " kyl tollasen possun pitääkin laihduttaa, kiristä vaan ruokavaliota & treenaa lujaa, niin sitten EHKÄ sä voit löytää ystäviä". Toisaalta taas järki sanoo ettei sen mörön puheissa ole mitään järkeä, että oon just tällaisena riittävän hyvä.
Mulla on siis reippaasti ylipainoa, jota olisi jo ihan terveydellisistäkin syistä saatava pois. Miten mä voin onnistua tässä urakassa, jos se MÖRKÖ koko ajan vahtii mun tekemisiä? Mä pelkään että mun laihdutus ns. lähtee lapasesta eli mulle tulee kunnon anoreksia tai bulimia. Toisaalta, ehkä mä haluankin niin tapahtuvan. Ehkä mä en haluakaan parantua. Nyt on vähän sekava olo. Oon jotenkin järkeillyt niin, että laihdutan niin kauan, kunnes oon haluamassani painossa; sitten voin jatkaa terveitä elämäntapoja. Mitä sitten, jos en onnistukaan? Olenko silloin luuseri?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti